koplasoturit

UUSI BLOGI http://koplasoturit.blogspot.com/ !

Nyt olen "hetken" uuden blogin kanssa tapellut ja lopputulos tuossa. Kenties tekstien lisääntyessä tuo ei näyttäisi noin tyhjältä.
Siispä yhteenvetona: Tänne ei tule enää päivityksiä, ellei tuolla uudessa blogissa toisin mainita, eli jos homma ei ala pelittää tuolla niin siirrymme takaisin tänne.

Otsikkoon viitaten, tilanteen vaatiessa suklaa, ei kaikki ole mennyt ihan niin kuin piti.
Kyseessä siis kisaviikonloppu tuloksena kolme hylättyä kolmesta radasta. Se on joko tulos tai ulos...

   Lauantai meni radan kohdalla ihan niin kuin kuvittelinkin, kenties vähän huonomminkin. Kyseessä siis Elvis.
Lähtökohdat kun olivat parin kuukauden treenaamattomuus ja lämpömittarin osoittaessa lähemmäksi 30:ntä astetta. Niin ja rata oli aika pirun vaativa, ainakin alussa, joss koira olisi pitänyt saada hypylle syötteinä eripuolilla ollessa putki, aa ja puomi. Nams <3.
Siihen se sitten jäikin. Ensimmäisen esteen jälkeen oli syöttinä puomi ja koirasta ihan selkeästi huomasi [ja sen tekemästä mutkittelevasta tiestä], että se arpoi kuuntelisiko ohjaaja vai kävisikö puomilla. Elvis tyytyi kompromissiin. Se ei aivan käynyt puomilla, mutta hilkulla oli, mutta ei takuulla kyllä hypännyt seuravaa hyppyäkään vaan kiersi sen sulavasti ja vetelästi. Jatkettiin matkaa. Hyppypyörityksen jälkeen vihdoin puomille ja menihän se jotenkin, mutta se pilke... ne pienet JOTKIN puuttuivat täysin Elviksen menosta. Tähän kun lisättiin seuraavana ollut rengas [, jonka Elvis haki upeasti] ja sen jälkeen koira tiukasti haltuun ja putkeen... no putkeen se meni, mutta väärään päähään, joka sijaitsi jossain selkänitakana. Lisäksi sinne putkeen oli kiva jäädä nuuskimaan, joten ehheh. Lähdettiinpä pois juosten. Kohteliaasti Ellu hyppäsi viimeisen esteen, jotta kellotus pysähtyisi.
Elvis taisi muutenkin olla aika sekaisin. Löysin jäähdytellessäni Elvistä hiekkarannan ja käytiin sitten siinä. Elvis_ juoksi_ järveen ja mikä oudointa, ui.
Palatessamme takaisin otin harjoitusesteillä puomia. Halusin nähdä ihan vain sen pienen eleen, että Ellukin oli hommassa mukana. Tässä vaiheessa sattui sitten elämääni järkyttänyt asia. Elvis bongasi lintuja ja lähti niiden perään. Se ei ole koskaan tehnyt sitä aiemmin, eikä ilmeestä päätellen meinannut tehdä sitä toiste. Kun Elvis vipelsi pusikkoon karjaisin aika lujaa. Herra tuli todella, todella säälittävän näköisenä. Niin nolona kuin koira vaan osaa olla. Kuka semmoiselle voi olla vihainen?
   Otettiin puomi vielä kertaalleen ja arvatkaas mitä? Se pieni pilke menosta löytyi. Olin todella tyytyväinen.

Sitten tähän päivään. Outoa kyllä en eilen enkä tänään enää ollenkaan jännittänyt. Jotenkin luotto Paavoon vaan oli löytynyt jostakin, mutta uskokaa pois, se kyllä muserrettiin aika perusteellisesti.
Ensimmäinen rata. Se oli jotenkin... se vaikutti ykkösluokan radaksi aika vaikealta, toisaalta toinen rata oli sama rata väärinpäin ja se taas vaikutti helpolta. Niissä piti ihan tehdäkin jotain... lähinnä alussa ja lopussa.
   Anyway. Ensimmäinen este suoritettu, sen jälkeen ohjaajalla ihme säätöä ja koira lähti haahuilemaan tuomarin luokse ja kiersi siten toisen esteen. No kun kerta oltiin molemmat esteen toisella puolella niin mitäs sitä suotta korjailemaan. Jatkettiin matkaa [tai oikeastaan koira jatkoi, kun ohjaaja vielä arpoi otetaanko kakkonen uusik vai ei] ja siitä hyl. Se muuten oli radan ainoa virhekohta, nyt kun tarkemmin mietin. No vitonen tai hylly yhtä hyödyllisiä molemmat. Paavo oli ihan super, kun se vaan sai mennä. Radan keskikohta kun oli pelkkää juoksemista, piti vain oikeassa välissä muistaa kääntää koiraa toiselle suoralle. Yhdessä mutkassa Paavo lähti taas haahuilemaan, mutta se oli ohjaajan epäonnistuneen takaleikan moka, mutta hyvin se koira sieltä sitten oikeaan suuntaan jossain välissä kääntyi. Kun sitten oltiin aalla, joka oli radan viimeisimpiä esteitä, ja tämän jälkeen olisi tullut alun säätö miltei kuin peilikuvana, päätin että aan jälkeen juostaan vain loppuun ja palkkaamaan koiran.
   Aalla en tiedä, ottiko vai ei ylösmenokontaktin, sillä olin jo varmistelemassa alasmenoa. Hetken jo mietin, että ei kait koira ohittanut estettä, sillä sitä ei näkynyt missään. Ja mitä vielä. Lentäväspanieli päätti tullakin aika ryminällä ja pitkästä aikaa niin, että se aan harja hypättiin aika näyttävästi ja alastulo oli ilmeisesti tähdätty keskelle kontaktia. Sitten kuva, kuinka loppu rata meni, kun ohjaaja aikoi juosta vain palkkaamaan koiran.


Elikkästä, koira meni siis onnistuneesti oikean loppuradan.

Sitten toinen, toistaseksi viimeinen starttimme. Siinä missä ensimmäisellä radalla muistui mieleeni, miksi syksyllä pienistä ongelmistamme huolimatta jaksoin kisoissa käydä, muistutti toinen rata siitä, miksi kisaamisen lopetimme.
   Ensimmäinen hyppy ja sitten korvat lukkoon ja räyräy... Ensiksi käytiin haukkumassa tuomari, sitten ratahenkilöt ja taas tuomari. Kaikki koirat olivat kauempana varjoisassa pusikossa, joten niiden luokse Paavo ei mennyt, mutta ihmiset korvaavat kyllä lajitoverit paremman puutteessa. Kun Paavo sitten aikansa oli rataa juoksennellut ja kaikki mahdolliset ja mahdottomat ihmiset tervehtinyt tuli koiran sangen tyytyväisenä itseensä luokseni. Siinä vaiheessa en vain kyennyt ottaa asiaa mitenkään kevyesti, jotenkin koko treenaus sen tempauksen nähdessä tuntui turhalta, joten lähdettiin radalta. Vasta kun Paavo tajusi, ettei matkaa jatketa oli herra hieman nolona. Kenties kaikki ei mennytkään niin kuin piti?
Suuntasimme samantien kohti lämmitelyesteitä ja kuinka yllättävää. Minulla oli taas radalla täydellinen kiitävä spanieli, joka ei nähnytkään radalla muita kuin minut ja esteet. Oikeastaan Paavo ei ole koskaan tehnyt niiiin hienoja keppejä ja niin täydellisiä juoksareita useita peräkkäin. Yhtä kaikki, nyt vaan etsitää eroa kisa ja lämmittelyesteiden välillä. Kenties mie vielä joskus harmaassa tulevaisuudessa taas eksytään kisoihin. Sitten kun minä kolautan pääni oikein kovaan johonkin...

Niinpä tilanne vaati suklaata. Äiti on onneksi vuosien varrella tajunnut suklaan vaikutuksen. Pienet vastoinkäymiset koirien kanssa, kun on aina osittain hyvitettävissä suklaalla. Kun Elviksen kivesvikaisuus vahvistui, vaati se hieman enemmän suklaata muutaman viikon ajan. Kun en päässytkään Elviksen alkeiskurssin vikaan kertaan, jolloin oli möllikisat. Kun Elvis oli tehnyt nopeita ratoja, mutta käynyt tuomaria moikkaamassa kisoissa, epäonnistuneet päivät koirien kanssa... Yksi pätkis ja homma oli sillä selvä. Ainakin helpompaa kuin siinä tilanteessa. Tänään äiti osti Kinder Buenon. Kiitos suklaan blogitekstistä saattoi tulla jotain positiivistakin.

Käytiin taas vaihteeksi Paavon kanssa treenailemassa. Meinasi vaan ohjaaja laiskottaa, sillä päivälenkkimme, jonka tarkoitus oli kestää semmoinen tunti, kestikin parituntia ja risat, kun hieman taas innostuin tutkimaan uusia reittejä.
   Matkalla kentälle vastaan tuli hurmaava 4kk cockeriuros Pepi, jonka kanssa Paavo sai leikkiä hetken.
Sitten kun päästiin kentälle alkoi armoton pähkäily. Tarkoituksena oli tehdä http://www.finagility.com/events03/radat/1-6-03Lap1.gif     <- tuo rata, mutta aa sijaitsi kentällä aivan väärässä paikassa, ja keinun siirtäminen pari metriä johonkin suuntaan [korvaamaan aata] tuntui siinä vaiheessa jo jotenkin ylivoimaiselta jutulta. Päätin siis vain kehitellä taas jotain hauskaa tiiviillä hyppypyörityksellä ja siinäkin tuntui aluksi olevan riittävästi haastetta ohjaajalle.

 

Paavo oli mainio ja hetken jouduttuaan odottelemaan alkoi herran silmissä olla pientä pilkettä. Vauhtia ei puuttunut ja siihen kun lisättiin vähän turhankin tiiviiksi [viiden metrin väleistä ei tosiaankaan ollut mitään tietoa] tehty rata ja vähän muutenkin pihalla oleva ohjaaja niin aluksi saimme ottaa muutamaan otteeseen jo pelkkää alkua. Herra kun katsoi hyvin tarkkaan valssaamiseni keskimmäisen hypyn takana. Jos valssissa kusi hetkeäkään yhtään mikään, puhumattakaan, että se ajoitettiin väärin, niin tuloksena oli hypyn kiertäminen. Mutta kun ohjaajakin pääsi juoneen mukaan niin voi hyvät hyttyset kuinka upeaa meno taas oli. Aivan mahtavaa. Puomia ja Keinu sijaitsivat todellisuudessa vieläkin kauempana ja keinu oli aavistuksen vinossa. Puomille mentäessä vaihdoin myös yhden hypy paikkaa, ettei puomille tulisi ihan niiin armottoman pitkä matka.
Muuria otettiin aluksi yksittäisenä. Minä kun en muista milloin viimeksi olisin muuria maksina ottanut. Jos bloginkirjoituksiin olisi uskominen viimeksi muuria otettiin joskus alkukeväästä/lopputalvesta ja tuolloin homma oli mennyt ihan pipariksi. Nyt homma sujui ja radalla herra ihan itse haki muuria mitä mielenkiintoisimmista kulmista [ja jatkoi matkaa yleensä kepeille...] ja palikat jätettiin rauhaan.
Aika hyvillä mielin saan siis kisoihin lähteä. Nyt pitää vain itse olla skarppina, eikä panikoida liikaa ja välittää radan vieressä olevista koirista.
Huoh. Sunnuntaina sitten.
 

Meinasipa tänään jäädä treenit väliin, kun tajusin luvanneeni kaverille, että kävisimme Paavon kanssa tarkamassa hänen uuden kämppänsä tuossa aivan naapurissa. Ja kun tähän lisättiin se, että vasta kuudelta tarkistin, onko Saviska käytössä mihinkä aikaan ja listoissa luki, että puolikahdeksan jälkeen ei kentälle olisi asiaa, niin kamat kassiin ja menoksi.
   Mennessämme kentälle paikalla oli dalmis Sura omistajineen. Virittelin Paavon hieman etäänpänä, sillä Suralla näyttäisi olevan vähän samoja oireita kuin Paavolla, kun kentälle tulee innosta vinkuvia spanieleita. Kun sitten palasimme kentälle pyysin, josko Suraa voisi aluksi käyttää häiriötekijänä. Hyvin meni.
Aikaa ei tosin paljoa ollut, joten jälleen tyydyin yksittäisten esteiden suorittamiseen. Lähinnä keppejä hiottiin ja wau millä vauhdilla koira kepittää nykyisin itsenäisesti. Kontaktit otimme sekä yksittäisenä että kaikki peräjälkeen. Paavo oli super koko kymmenen minuutin ajan, mitä nyt verkkokepeille mentäessä, kun oikea väli ei löytynytkään niin herra erehtyi hieman nuuhkia ruohikossa... Todella tiukan karjaisun jälkeen herra tuli aika nolona luokseni, mutta muuten alkaa näyttää ohjaajankin silmissä, että edistytty ollaan. Huomenna olisi tarkoitus tehdä sittn jotain ihan oikeaa rataa. Kenties valssiharjoitusta, jotta ohjaajallakin olisi tekemistä tai sitten jotain juoksurataa, jotta pitkästäkin radasta koiralle jäisi juoksufiilis päälle. Katsoo nyt millä tuulella ohjaaja on huomenna kentälle päästessä.

Tämä päivä muuten on mennyt tehdässä pojille uutta blogia. Blogin julkaisen sitten kun saan viimeisetkin palaset kohdalleen. Niin ja äsken kävimme ihailemassa ja kuvailemassa lintutornissa[?] auringonlaskua. Paavo ei vain oikein tainnut ymmärtää maiseman töllistelyn päälle.

Koirat ovat olleet täydellisellä lomalla omistajankin ottaessa hiema rennommin.
Juhannus vietettiin mökillä, jossa Paavo päätti muutaman kerran uida sorsien perässä keskelle järveä [eikä järvi suinkaan ole mikään pikkuinen lätäkkö], mutta kuin ihmeen kaupalla Paavo onnistui löytämään järven keskeltä ne korkeimmat kivikot, joista kaikki mökkimme ohitse kulkevat veneilijätkään eivät tiedä. Kenties pikku mies on opetellut kivikkopaikat täsä vuosien varrella.
   Juhannuksen aikana minulle kuitenkin tuli kamala vimma päästä treenaamaan agilitya ja muuta sellaista, joten kun äidin luokse pääsin vaadin päästä Kuopioon. Minulle tosin on edelleenkin mysteeri, kuinka hemmetissä treenaan Elviksen kanssa. Herra kun on Varkaudessa ja minä Kuopiossa. Viime agikertamme kun olivat viime kisamme, joista on kulunut jo vajaa kuukausi ja sitä ennen emme olleet treenanneet reiluun kahteen viikkoon. Hyvin menee lauantaina kisat. Jotenkin tunnen sen varpaanpäissäni. ;)
   Tänään siis saavuimme Paavon kanssa tänne Kuopioon. Kumma miten tällaista siivousta vaille 13neliön huonetta voi tulla neljässä viikossa ikävä.
Anyway palasimme juuri savisaaresta lyhyistä treeneistämme. Minulla kun lyö sydän kurkussa jo nyt, kun vain ajattelenkaan tulevaa sunnuntaita. Kyllä, joku idari sai varttia ennen ilmoittautumisen päättymistä voimakkaan tunteen, että nyt tai ei koskaan. Ja Paavohan on siis menossa nyt Varpsin kisoihin :D. Syy miksi Paavon ilmoitin jo nyt kisoihin pienistä ennakkoluuloistani huolimatta, on tuleva agirotu joskus parin viikon päästä [käsittääkseni?]. Lupasin joskus toukokuussa Paavon Veikan Vaikeet-joukkueeseen, silloin heinäkuu tuntui vielä niin kaukaiselta. Noh, nyt vain pitäisi olla panikoimatta, jännittämättä, hermostumatta, you name it, niin eiköhän se koira radalla pysy. Toivottavasti.
   Treenit sujuivat hyvin. Otin tosi varman päälle vain yksittäisiä esteitä. Kontakteille,kepeille ja renkaille tein joitakin kulmista lähetysmistreenejä, mutta siis kaikkea helppoa ja varmaa. Halusin nähdä pysyykö koira kuulolla, vaikkei se kanssa ole tehty juuri mitään vähään aikaan. Ja pysyihän se. Oikeastaan Paavon motivoimivoiminen ei ole koskaan itsenäisissä treeneissä ole ollut näin helppoa.
   Mehän siis otamme Paavon kanssa ennen radalle menoa tokoa, jotta korvista löytyisi on-asento ja oikea taajuus. Itsenäisissä treeneistä puuttuu yleensä se fiilis ja tekemisen meininki niin ohjaajalta kuin koiralta, verrattuna sitten ryhmätreeneihin. Nyt koira oli kuitenkin heti ensimmäisen sivu-käskyn kuultuaan korvat höröllä ryhdikkäänä, että mitäs sitten. Oli aika rentoa treenata.

Huomenna ja ylihuomenna taas uudestaan. Ja sitten takaisin Varkauteen panikoimaan tulevia kisoja.

Kauan odotettu Karkun arvostelu. Löytynee myös kohta pian poikien omilta kotisivuilta.

Elämä jatkui tänään agilitykentällä lämpömittarin näyttäessä lähemmäksi kahtakymppiä.


Tuossapa tämänpäiväinen rata [ihan loppuun kävin toisella kentällä ottamassa jouksuradan kontaktien kera]
Mutta juu. Odottelen, että video latautuisi, josko sen kehtaisi näyttääkin. Meinaan upeanupen alun jälkeen homma levisi käsiin, kirjaimellisesti.
Treenit sujuivat hyvin, Paavo oli upea, hitaanlainen (ottaen huomioon, että nyt puhutaan Paavosta) mutta hieno. Ohjaaja sekoili radalla tuon tuosta [on se vaikea muistaa mihin putkeen sitä pitikään viedä] ja ohjaus takkusi pahasti. Kunnialla selvittiin loppuun asti, vaikka muutaman ylimääräisen kerran koira singahteli putkeen ja se viimeisen esteen kirous. Kai sen voi jättää suorittamatta?
Juuh. Taisin luvata itselleni tiistaina, että jos nämä treenit menevät putkeen niin varpsin kisat kutsuvat. Noh treenit menivät aika mainiosti, joten kaipa herra on kisoihin ilmoitettava. Ratoja olisi kolme. Pähkäilen parhaillaan mennäänkö yhdelle vai kahdelle radalle.

// nyt on videokin saatu. http://s68.photobucket.com/albums/i7/lasires/?action=view&current=005.flv
Eli esteen numero 7-8 jälkeen homma lähtee lapasesta, joten siihen on hyvä lopettaa katselu :D.

Ollaan nyt siis vietetty viikkoa Espoossa ja tänään oli luvassa agikenttään tutustumine. Eli agilityharjoitukset. Treenattiin Jannin ryhmässä, tosin aluksi otimme hieman omaa säätöä.
   Ensimmäisenä otettiin kepit ja Paavo yllätti iloisesti. Minä hieman ennakoin kepeiltä lähtemistä, mikä Elvikselle on ihan ylivoimainen juttu, sillon ei kepitetä loppuun, mutta Paavo jatkoi sinnikkäästi loppuun asti, vaikkakin rytmi hieman sekosi kiireen takia ja pää kolahti vikaan väliin mentäessä keppeihin. Olin niin tavattoman ylpeä pojan sitkeästä kepitetyksestä, että otettiin uudelleen. Maltoin itseni ja kepit sujuivat alusta loppuun molemmilta puolilta hyvin, joten jätettiin asia hautumaan mieleen [otettiin kepit vielä treenien lopuksi].
   Otin Paavon kanssa vauhtiradan, -hyppy-muuri-mutkaputki-aa. Tarkoitukseni oli katsoa kuinka kaukaa Paavo irtoaa putkeen ja noh... olisin kai voinut jäädä sinne ensimmäisen esteen taakse, sen verran vakuuttavasti herra putkeen singahti. Vauhtiakin pojalta löytyi, paljon. Ihan piti juosta.
   Kun oltiin ylimääräiset energiat jo otettu alkoivat varsinaiset treenit. kivaa putkivääntöä, ja Paavo haki piilotetut putken päät mielettömän upeasti ja oli super, mitä nyt vauhti oli kadonnut ihan tyystin ja ohjaajalla oli vaikeuksia tiivillä radalla olla menemättä koppikseksi. Muutenkin Paavon äkillinen vauhdin vähennys ei jotenkin tavoittanut ajattelumaailmaani, joten ohjaajaminen oli vähän. Noh alkeellista.
Lopuksi hauska ja lyhyt juoksupätkä hyppy-hyppy-pituus-[180astetta]hyppy-suoraputki-hyppy. Ensimmäisellä kerralla olin ottamassa koiraa toisen esteen takana vastaan. Olin sijoittunut liian esteen taakse, joten jouduin tekemään koiran kannalta todella epäloogisen pyörähdyksen ennen pituudelle menoa ja noh... hieman jo väsyneelle Paavolle se riitti hetkeksi. Herra käänsi ihan jonnekin omille teilleen ja kävi vilkaisemassa maailmaa aidan toiselta puolelta. Kyllä ketutti. Tuli se sieltä aika nopeasti takaisin, mutta... Toinen yritys. Nyt en enää varsinaisesti ottanut vastaan vaan liikuin kokoajan johonkin suuntaan. Harjoituksen ideana oli kääntää koira pituudella mahdollisimman jyrkästi ja kääntyihän se. Erinomaisesti ellen sanoisi. Ja sitten putki-hyppy. Ohitettiin hyppy.

Olipas taas treenit. Jäi hyvä fiilis. Jos torstaina sama meno jatkuu niin päätin ilmoittaa Paavon Varpsin kisoihin kesäkuun lopulla. Ei paineita.

Okei. Aloitetaan teksti ei niin kivalla asialla, joka minnuu on nakertanut tämän koko viikon.
    En nyt ole aktiivisesti seurannut parin viime viikon aikana sähköpostia ja koeviikolla kännykkäkin pysyi visusti äänettömällä, joten enpä pahemmin ollut tavoitettavissa.
Kuinka ollakaan olisi kenties pitänyt, tai sitten ei, en minä tiedä. Nimittäin, hu-pu lähetti kuin lähettikin maxi-joukkueen sm-kisoihin ja koeviikon aikana minulle oli pari kertaa soitettu tuntemattomasta numerosta, enkä tietenkään soittanut takaisin [mitenkä se joku mainos meni... tuntematon numero voi olla elämäsi tärkein, tai jotain...]. Noh viime viikolla sitten avasin pitkästä aikaa sähköpostin ja yksi viesti siellä komeili otsikolla "hupun sm-joukkueeseen?" tai muu sellainen. Tietenkin luen viestin liian myöhään, sillä joukkue oli saatu jo kasaan ilman Elluakin. Näimpä sm-kisat jäivät meidän osalta ohi.

Sitten tähän päivään. Paavo oli super ja kiitos kuuluu myös Niinalle taikasaksineen. Siinä ajassa, missä minä yleensä pähkäilisin ja miettisin, mitenkä jonkun tassun hapsut pitäisi leikata, oli Niina jo trimmannut koiran kehäkuntoon. Vieläpä aika kivan näköiseksi. Oltiin siis Karkun erikoisnäyttelyssä, josta viime vuodelta oli tulijaisena SERT... Tänä vuonna ei SERTiä tullut, mutta EH-putkemme loppui. Ei saatu ainokaistakaan kirkkaan punaista nauhaa, viinin- ja vaaleanpunainen kylläkin saatiin.
Paavo oli ilmoitettu käyttöluokkaan kuuden muun uroksen tapaan ja tuloksena oli Eri. Siis erinomainen! Olin onnesta soikeana. Eikä Paavon tulos tähän jäänyt. Paavo sijoittui luokassaan myös neljänneksi, velipojan Remun ollessaa ERI/2 ja vieläpä PU4. Lisäksi tuomari kutsui veljekset rotunsa paraspää kisaan, mutta siellä menestystä ei tullut. Lähinnä tämä aiheutti suurta huvitusta useissa ihmisissä.
  Arvostelu ja kuvia tulossa joskus. Arvostelu kun on kotona ja minä Espoossa. Kuvia tulossa piakkoin, kunhan saan valkattua näistä kaikista ne parhaimmat.
Elvis pääsi näihin näyttelyihin yleisöksi ja yllättävän hyvin miekkonen käyttäytyi...

Kaikki kuvat ovat ottanut Janni
.











Sitten sukulaisia sisarusten kuvat.

  [ERI/2 PU4]

[H]

Kuvia tulossa lisää paremmalla ajalla.

Paavon ensimmäiset möllit takana ja koiran puolesta jäi kyllä todella hyvä fiilis. Ohjaaja vaan ryssi sitten koko homman.
   Rata oli noh... mielestäni ei Paavolle tehty, siis alun takia. Siinä oli kaksi hyppyä, joista viimeisin oli sopivasti Aalle päin. No eihän sitä aalle menty [kuinkas muutenkaan] vaan ihan toiseen suuntaan hypylle, jonka takia ei ollut loogista edes mennä peittämään aata. Yllätyin, järkytyin, kauhistuin ja jäin hämmentyneenä paikalle, kun koira seurasikin minua. Siis minua! Olimme suorittaneet jo kolme estettä, jotka eivät olleet suorassa, ilman että koira oli lähtenyt haahuilemaan. Oltiin jo voiton puolella. Kepit menivät myös hyvin, oikeastaan olin niin hämmentynyt, kun tajusin meidän edistymisen ensimmäisen kerran, että rata katosi täydellisesti mielestäni. Nippanappa pinnistelin, että minnes sitten, mutta linjat ja ohjaus... eeh "kappas tossahan se oli... ainiin joo tässä olisikin ollut valssi...". Keppien jälkeen tuli hyppy-[suoraan]putki. Ollaan treenattu Paavon kanssa paljon putken kauimmaiseen päähän menoa ja sinnehän se koira aika määrätietoisen näköisenä sitten sinkaisi. Siitä hylätty, mutta ainakin koira teki niin kuin oltiin opetettu. Sitten valssikohtiin. Putkeen jälkeen tuli suoraan hyppy. Ilmeisesti putki oli liikkunut sen verran, että putkelta tullessa suoraan edessä olikin hypyn siiveke. Paavo tajusi juuri ennen siivekettä, että ei siitä pidä hypätä, yritti jarruttaa ja törmäsi siivekkeeseen. Ei se menoa haitannut, vaikka tässä vaiheessa ohjaaja jumitti täydellisesti. Yksi valssi menikin sylkkäriksi ja niin edelleen. Radan ainoa kontakti oli aa. Otettiin aa varmasti ja pysähdyttiin nätisti. Siitä palkka ja matka jälleen putkeen. Nyt mentiin ihan suoraan putkeen ja siitä hyppysuoralle. Nyt kun oltiin suoralla pystyin minäkin rentoutumaan ja antaa koiran vain mennä. Minä kun koko radan olin "tässä... täätäätäät..." enkä antanut koiran edetä itse esteille, sillä olen edelleen aika vakuuttunut, että koiran irtoaminen meinaa sitä, että se kanssa lähtee minun luota. Tämän takia esteen jälkeen koira joutuikin sitten odottelemaan takana tulevaa hieman käpertyneenä olevaa ohjaaja [siinä sitten taas oltiin, koppakuoriaisasennossa], mutta kuten sanottua koira oli mieletön! Paavo on siis edistynyt aikalailla, mutta ohjaajalla oli hieman opeteltavaa.

Kahtena päivänä ollaan taas eksytty agilitaamaan ja nyt päätin ottaa omaa lomaa viimeisen kokeen lukemisesta [en kyllä ihan heti ole tekemässä itsenäisiä kursseja lisää. Hyvin on kurssi mennyt tähän asti, kunnes pitäisi jotain tehdäkin...]
Eilen ideana oli katsoa, miten herra muistaa verkkokepit ja aluksi meno oli todella toivotonta.
   Hupun verkot kun ovat vain sen puolisen metriä korkeat niin Paavopa päätti muutaman kerran loikata pois. Kun sitten keppien idea tajuttiin niin ne olivat hitaat. Siis todella hitaat. Kaikki on varmaan agilityssa niitä kepittäjiä, jota kävelevät kepeillä suunnilleen niin, että koko kroppa ensiksi yhdelle puolelle ja sitten vasta toiselle ja siinä se aika sitten kuuluukin? Paavon meno oli juuri sellaista. Sitte tapahtui parannusta, tai en minä tiedä oliko se sittenkään parannusta, keppien osalta kyllä, muuten ei. Paavo bongasi yhen äkin nurmelta hiiren tai jotain, meni kyllä kepit ja olisittepa nähneet sen vauhdin, mutta heti keppien jälkeen korvat lukkoon ja hiirijahtiin. Matkanvarrella herra tosin söi namilautasella olleen namin... Minä kynsiinnyin tästä. Nyt kun luotto koiraan on taas palautunut niin matka maanpinnalle tapahtui kovaa ja korkealta. Piti ottaa aikalisä, joten koira hihnaan ja kävelylle.
Palattiin takaisin kentälle ja tehtiin kaikkea taas hihnan kanssa. Kokeiltiin muutaman kerran vielä verkkokepit ja vauhti oli samanlainen kuin viimeisellä kerralla ennen lenkkiä, erona vain se, että koira keppien jälkeen namilautasen kautta tuli välittömästi luokseni.
Keppien jälkeen raahasin käntälle muutaman hypyn. Tein helppoa hyppy-puomi-hyppy-keinu harjoitusta, jonka ideana oli jyrkistä kulmista kontakteille lähestyminen. Kaikki sujui hyvin, mitä nyt välillä puomilla pysähtyminen tuotti suuria vaikeuksia, vaikka yritys oli kova. Keinua otettiin lopuksi vielä itsenäisenä, vaikkei siinä mitään ongelmia ole. Kivahan sitäkin on välillä vahvistella. Loppujen lopuksi olin ihan tyytyväinen koiraan, mitä nyt mielessäni kaivoi yhä se pyrähdys sinne öttiäisen luokse [ja se, että koira edes vilkuili sinnepäin...]
   Tänään käytiin taas tekemässä tuttavuutta kenttään. Aloitettiin jälleen verkkokepeillä ja nyt alkoi sujua heti alusta alkaen. Myönnettäkööt, että mitään suunnitelmia ei kentälle mennessä ollut, joten hetken mielijohteesta tehtiinkin sitten hyppy-kepit-rengas-puomi-hyppy-keinu. rengas-puomi-hyppy-keinu oli sama kuin eilenkin. Ensimmäisen hypyn paikkaa vaihtelin mielivaltaisesti ja koira haki uskomattoman hyvin kepeille. Keppeinä toimi edelleenkin verkkokepit. Kun oltiin saatu joukko enemmän kuin onnistuineita suorituksia poistuimme paikalta. Ensikerralla agilityssa olisi tiedossa möllikisat.

Yksi toiminnan täytteinen viikonloppu taas takana ja jaloissa makaa kaksi täysin uupunutta koiraa.
   Viikonloppuun sisältyi siis mökkeilyä ja agilitya.
Lauantaina itse olin kisoissa töissä ja huomasi kyllä, että oltiin uudessa seurassa. Taisi "muutamat" luulla että ihan ensimmäistä kertaa oltiin kisoissa töissä, kun suorastaan kädestä pitäen näytettiin ja kerrottiin, missä vaiheessa rimat nostetaan, kuinka putket merkataan ja milloin pti nakuttaa keppien nauloja alas. Päivän paras kyllä taisi olla, kun minulle selitettiin kuinka kolmosluokkaan asti noustaan ja kuinka sieltä sitten löytyy ne todelliset menijät.  Lauantaina tuli poltettua [lähes] kädet elämäni ensimmäisen kerran. Lopulliset kädet paloivat tänään. Koko lauantain vain toivoin, ett'ä toivottavasti tänään olisi pilvisempi ja sateisempi päivä ja olihan se, heti maksiluokkien jälkeen.
Koirat viettivät viikonloppua mökillä juosten ja hyppien. Elviskin mökkikauden avajaishuumassa päätti käydä ihan uimassa asti, tosin vain pari askelta, mutta uipahan kuitenkin.
  Sunnuntaina, siis tänään,  olikin vuorossa Elviksen kolmosluokan avaijaiset. Kun tavoitteemme on saada koiraan lisää potkua niin voin sanoa, että taidettiin vetää noihin tavoitteisiin pohjat. Tehtiin elämämme hitaimmat radat [tai kahdella viimeisellä ei oikeastaan tehty alkua pidemmälle] ja Elvis tiputti kenties uransa ensimmäisen kerran muurin palikat, kun ei jaksanut oikeen edes yrittää mennä esteen yli.
Koko päivänä ei oikeen mikään mennyt putkeen. Ensiksi saavuimme aavistuksen myöhässä ilmoittautumiseen [koirat olivat mökillä löytäneet pupun...] ja ilmoittautumisessa huomasin, ettei Elviksen kisakirja ollutkaan rokotustodistuksen välissä. Kun isä sitten kiiruhti aluksi mökille ja sitten minun luokseni tuloksetta piti vain hommata uusi kisakirja. Onnittelut vaan Marja Lahikaiselle, joka onnistui saamaan tatuoinnista melkein selvää [viimeinen E vaan veikattiin älläksi]. Kisakirjan vahvistus tekikin sitten päivään oman härdellinsä. Elvis muuten mitattiin. Saatiin noin 48cm.
Olisi varmaan sitten siinä vaiheessa, kun totesin ,ettei meillä ole kisakirjaa, pitänyt lähteä vain suosiolla kotiin. Ei se päivä siitä paremmaksi muuttunut.
    Aloitetaan nyt kuitenkin kootut selitykset ja syytökset.  Ensimmäinen rata: Koira oli vetelä, mutta ohjaajalta löytyi vielä innostusta tsempata koiraa koko radan ajan. Virheitä tuli, kun muuria ei kunnioitettu (muuri tosin olikin aika ovelassa ja pahassa kulmassa) ja lisäksi keppien kolmannen välin jälkeen koira lähti haahuilemaan. Kun kepeille sitten tsempattiin ja kunnolla, taisivat ne olla se meidän radan nopein kohta. Kun sitten yhtenä viimeisistä esteistä oli puomi, eikä koira syttynyt edes silloin, päin vastoin minä olin hölkäten puoli puomia koiraa edellä ja jouduin venailee rennosti löntystelevää Elvistä muutaman sekunnin, oli minulta päästä epätoivon itkun. Tämän jälkeen loppui minultakin fiilis edes yrittää innostaa herraa. Puomin jälkeen oli hyppy-[jyrkkä mutka]uuputki-hyppy-hyppy. Toiseksi viimeinen este ohitettiin tyylillä, joten siitä hyl. Tyytyväinen olin koiran keppeihin, sitten kun ne suoritettiin. Silloin oli nähtävillä pilkahdus siitä, millaisella menolla herra oikeasti pääsisi. Radalla ei siis muuta virheitä tullut, joten jos aletaan jossitella niin kuvitellaanpa, millaista tulosta olisi syntynyt, JOS koira olisi ollut normaali itsensä.
   Seuraavalle radalle toivoin edes vähän pilviä auringon eteen tai pientä tuulenvirettä. Mutta hittoakos semmoisilla mitään tehdä.
Koiran vauhti pysyi samana kuin edellinen. Lähdön tein pitkästä aikaa lentävänä ja sillä sain hetkeksi koiraan eloa. Kun sitten saavuimme puomille ja jouduin jälleen odottelemaan koiraa kontaktille, nousi tuskanhiki pintaan. Sen jälkeen toivoin vain hylättyä ja pikaista lähtöä radalta. Noh sitä saa mitä tilaa. Muutaman esteen jälkeen Elvis bongasi takaani putken ja juoksi sinne. Sen jälkeen juostiin radalta. Elvis tosin päätti näyttää taitonsa ja teki omatoimisesti aan. Katsoessani taakseni huomasin pojan pysähtyneenkin vielä kontaktille ja näytti suorastaan onnelliselta, kun yleisö taputti herran hienolle kontaktille. Minä lamaannuin hetkeksi, sillä Elviksen kanssa en herraa aan alastulokontaktille pysäytä kuin ehkä joskus satunnaisesti. Mistä lie tuollaisia tapoja oppinut.
   Viimeinen rata. Minä en edes varmaan olisi osannut rataa loppuun asti, sillä saatoin vain arvata herran innostuksen hyppyjä kohtaan [parin vuoden tauon jälkeen minäkin erehdyin ilmoittautumaan hyppyradalle]. Nyt saatiin jo vähän tuulta, mutta aurinko jaksoi edelleen paistaa, vaikka nyt niitä pilviäkin alkoi jo olla taivaalla.
Ensimmäinen este alitettiin ja toisella kerralla ohitettiin. Kolmas kerta toden sanoo ja saatiin tehtyä hyppysuora. SItten herra päätti kaartaa niin vetelästi seuraavan esteen ohi, että juoksimme pois radalta.
    Mitä siis opimme tästä päivästä.
- Agilityviikonloppuna ei koskaan mökille ->koira kuluttaa siellä kaiken energian.
- Kesällä kisataan korkeintaan se yksi rata per kisa
- Kisoihin ei mennä kahden viikon treenitauon jälkeen
Ratojen välissä, kun minun ei tarvinnut vahvistella kisakirjaa tai muuta ylimääräistä, tuli muutama hupulainen juttelemaan minulle. Kun ensimmäinen sitten myönsi, ettei ollut aluksi tuntea minua [totesi aluksi, että minähän olen entinen varpsilainen...], myönsivät kaikki muutkin, että jossain olivat minut aikaisemmin nähneet, mutta eivät tunteneet.  Tämän jälkeen väki alkoikin hysteerisesti riemuita, kuinka seuraan tuli kaksi maksikoiraa ja sen jälkeen kun vielä totesivat, että hemmetti vieköön nythän oltais saatu se viimeinen neljäs maksi kolmosen koira sm-joukkueeseen , alkoikin hirveä suunnittelu ja pähkäily. Tässä vaiheessa minun mielipiteellä ei ollut enää väliä. Jos Mikko ei nyt ole menossa edustamaan rotujärjestön joukkuetta [mitä suurimmalla todennäköisyydellä on] niin meidät kai sitten tyrkätään sm-joukkueeseen, vaikka tämänpäiväinen näyttömme olikin "hieman" heikonlainen.

Viikko taas vierähtänyt ja koeviikon ansiosta on taas jäänyt paljon aikaa ideoimiseen ja treenaamiseen.
   Maanantai ja keskiviikko oli täydellisen tokon vuoron.
Tajusin eräs päivä metsälenkillä, että erä hiekkapohjainen mikä lie puoliksi aidattu kohta on juuri näppärän kokoinen tokokentäksi ja sopivasti tosiaan metsän vieressä kaukana asutuksista, joten nyt jos Paavo olisi päättänyt lähteä keskenään jonnekin, ei siitä olisi ollut kellekään haittaa. Jalkapallokentällä treenatessa, kun käy aina hirveä kuhina, joka toki on hyvää häiriötekijä treeniä, mutta välillä on kiva treenata näin rauhassakin.
Maanantaina otimme alokasluokanliikkeet hyppyä ja paikallaoloa lukuunottammatta rimpsuna. Seuraamisissa koira hieman jätätti ja yritti ennakoida maahanmenoja tai pysähdyksiä, mutta muuten meni hyvin. Kun olimme ottaneet kaikki liikkeet peräjälkeen hioin vielä seuraamisia niin, että palkkasin koiran heittällä lelun kauaksi eteen. Seuraamisetkin alkoivat pikku hiljaa luistamaan ja hetken vielä hilluttuamme lähdimme tekemään lyhyen metsälenkin.
Keskiviikkona otettiin noutoja. Makupalat saivat jäädä suosiolla jääkaappiin ja mukaani lähti noutokapula, metallikapula ja tunnari, sekä koulutuspatukka.
Mitään kokonaisia liikkeitä ei otettu vaan lähinnä menomme saattoi näyttää vaille järjen häivää olevalta touhulta. Tarkoitukseni oli yrittää saada Paavo tiputtamatta kapulaa suustaan ja viimein sain herran tajuamaan idean. Ei ehkä nerokkaimpia ideoita noin niin kun tulevaisuuden kannalta, kun otimme Paavon kanssa vetoleikin noutokapulan kanssa, mutta se toimi. Ja koira irrotti heti kun sanoin "kiitos", no lähes joka kerta melkein heti. Metallikapulan otin mukaan vain tarkistaakseni, että ottaahan Paavo vielä sen. Pienempänä metallikapula oli yksi herran lempileluista, Elviksen lähinnä haistattaessaan pitkät minulle, kun otimme noutoja metallikapulan kanssa. Ei ongelmaa. Nyt otimme noudon niin, että lähdinkin juoksemaan ihan hirveää vauhtia toiseen suuntaan. Koira sylkäisi kapulan käteeni [ei, älkää kysykö miksi, niin se vain teki ja homma toimi] ja jatkoi juoksemista eteenpäin, kun heitin koulutuspatukan.
   Lopuksi otettiin tunnari. Kävi hakemassa ruohotuppoja kentälle ja heitin yhden kasan sekaan tunnarin. Paavo oli haltioissaan tästä liikkeestä, mutta edelleenkin on silmin nähdenkin selvempää, että tämä liike on tehty enneminkin Elvikselle kuin Paavolle. Joka kerta Paavo löysi kapulan ja toi sen syliini [istuin kentällä jalat ristissä] ja näytti sangen tyytyväiseltä itseensä.

    Tänään herätessäni suhteettoman aikaisin, ottaen huomioon että on vapaapäivä, pakkasin hyödylliset tarvikkeet: koulutuspatukan, viimeiset makupalat, vesikupin ja kannen, joka toimi namilautasena ja pullollisen vettä, ja matkasin kohti agilitykenttää.
   Kenttä olikin laitettu jo melkein minulle valmiiksi, minun mennessäni kentälle, kun muutama ihminen oli juuri lopettamassa omaa urakkaansa. Hujanhajan olevat hypyt laitoin puoliympyräksi ja toisena puolikkaana toimi keinu. Tehtävän onnistuessa laajensin ympyrään ja pyrin itse liikkumaan mahdollisimman pienesti -> koira itse haki hypyt ja keinun. Kaikki sujui loistavasti ja Paavo haki normaaliin tapaansa aivan mielettömän hyvin itsenäisesti esteet.
Kun makupalat alkoivat loppu otin vielä puolikkaat kepit [hetken jo ihan harkitsin, että pitäisiköhän sittekin antaa verkkokepeille toinen mahdollisuus, mutta makupalat päättivät tällä kertaa puolestani...] molemmilta puolilta. Koira höyrysi sen verran, että käden tuki oli välttämätön, muutoin koira lähinnä vain teloi päänsä keppeihin. Otin vielä puomin ja putkenkin itsenäisenä ja siinä se sitten olikin. Koira pysyi loistavasti hallussa ja ainoastaan odottaessaan, kun minä väkersin hyppyjen välimatkojen kanssa, erehtyi vilkuilemaan viereiseen puskaan, jossa räksät ilkeän kuuluisesti räkättivät.
Huomasin varpsin sivuja selatessa, että 31.5 varkaudessa olisi mölliagilitykisat ja ihan vakavasti harkitsin ja harkitsen edelleen, josko Paavon kanssa sinne eksyttäisiin.

Taas yhdet näyttelyt ohi ja jälleen käteen tarjottiin kahta punaista nauhaa, niitähän meillä alkaa tämän vuoden osalta jo ollakin muille vaikka jakaa.
   Aluksi on huomeutettava, kuinka ihanaa ja kivaa ja kaikkea sitä oli olla ulkonäyttelyssä, jossa oikeasti oli tilaa. Kehät olivat suuret, siellä sai ihan oikeasti juosta ja kehien välissä oli tilaa niin, ettei tarvinnut halailla vierustoveria katsoakseen kehää, eikä aurinkoinen mutta tuulinen sää mitenkään miinusta ollut.
Paavo oli kehässä aivan ihana, ainoa käyttöluokan koira, esiintyi hyvin, vaikkakin juoksemisessa handleri oli selkästi koiraa edellä. Liikkeet olivat kuitenkin todella upeat.
   Kuulin vain kehässä kuinka tuomari viljeli "veri good ja excellent" sanoja ja myönnettäkööt, että huokaisin jo helpotuksesta, kun tuomari sitten hiljeni. Olin jo aika varma että vaaleanpunainenhan se sieltä tulee, jos minun hataraan englantiin on yhtään luottaminen, mutta ei. Erittäin hyvä. Arvostelusta en saanut mitään irti, mikä olisi erottanut Paavon erinomaisesta, mutta näin tällä kertaa. Tuloksena siis EH/1 ja huomautettakoot, että tuomari jakeli aika armeliaasti eh:ta.
Arvostelu olisi tässä:   Näyttelyissä, myös tutustuin erääseen kuopiolaiseen walesinartun omistajaan. Hetken aikaan puhuttua ja mietittyä ja ihmetelttyä, kuinka samankaltaisia oikkuja koirilla voi ollakaan, totesimme että koiramme olivat puolisisaruksia. Kyllä, narttu Sparklecreaks Ice Queen on Paavon isän, Veikan, toisesta pentueesta. Hassua.
Kuvista kiitos Emmille.

Ennen nukkumaanmenoa kerrottakoon viimehetken fiilikset.
   Olen koko illan ollut niiiiin tyytyväinen Paavon trimmiin, ottaen huomioon, että trimmaajana olen ollut minä. Mutta sitten erehdyin katsomaan noita kuvia, jotka on otettu, kun Paavo on käynyt jollain ammattilaisella trimmattavana. Siihen se fiilis sitten katosi. Paavo näyttää puskasta revityltä niihin kuviin verrattuna, mutta kaipa näillä eväillä on mentävä. Lisäksi tajusin tuossa Pasilaa katsoessa, että Paavo pitäisi pestä, tai kaula lähinnä. Muuten koira kyllä kiiltää, mutta panta jättää Paavolle ikävät mustat jäljet.
   Lisäksi trimmauksessa hieman kusee häntä. En sitten tiedä, onko minulla vain liian pienet sakset vai mikä on, sillä en vain onnistu trimmaamaan niillä tasaista jälkeä. Kun taas mm. Jannin luona trimmatessani hieman isommilla saksilla sain Paavon hännän joskus muinoin ihan kivaksi. Noh ehkä sitten kerään kaikki karvat hännästä käteen... tai sitten en.

   Sitten Elvikseen. En jaksanut eilen muokkailla kirjoitustani, joten kirjoitanpa nyt eläinlääkäri käynnin annin.
Elviksen jalasta ei löydetty vikaa. Tai no Elviksen etutassun päkiän väliin oli karva huokoistunut[?] ja siihen oli tarttunut hiekkaa, joten sitä se jätkä sitten yritti nuolla. Elviksen kaikista tassuista oltiin leikattu päkiöiden välistä karvat veks.
   Eläinlääkäri oli myös tarkistanut Elviksen jalat ja lihakset, ja ainoastaan kehunut, millaisessa kunnossa koira voi olla. Etujalat olivat kuulemma "normaalit" tai siis ei niissä mitään vikaan ole tai ei ainakaan näyttänyt siltä, vaikka se etutassu "hieman" vino onkin. Lonkatkin tuntuivat olevan ihan jeppiksessä kunnossa kaiken maailman venyttelyjen ja taivuttelujen jälkeen, joten kai se koira  ainakin jossain kunnossa jalkojensa puolesta on. Hierojalle minä silti tuon haluan.
   Lisäksi eläinlääkärissä oli taas  päästy jokaisella kerralla käytyyn keskusteluun. "Leikataanko Elvikseltä kivekset vai ei?". Tulos oli jälleen sama. Elviksen ei kokonaan laskeutunut kives on sen verta hyvässä paikassa, ettei sitä tartteis leikata ainakaan siinä pelossa, että siitä mitään kasvainta tai syöpää tulis [jos se olisi joskus jäänyt sinne jonnekin onteloon (minulla on anatomia ihan hallussa) niin siinä vaiheessa siirtä yleensä kehittyisi syöpää tai muuta sellaista, jolloin olisi fiksua leikata], mutta koska olen saanut äidin ylipuhuttua ja vakuutettua, että se koira on kuvattava [kaikki mahdolliset luut, mitä irti saa...] niin eläinlääkäri suositteli, että sillä samalla nukutuksella, sitten leikattaisiin ja kuvattaisiin koira. Ajateltiin toteuttaa tämä joskus syksyllä. Muistui myös mieleeni, että Paavon silmätkin pitäisi kuvauttaa. Odottelen ryhmäkuvauksia puijon ell:lle.
   Sain myös tänään vihdoin ja viimein lisenssini postissa. Vielä kun saisi joskus sen Elviksen Sertin, sen kun piti tulla jo seuraavalla viikolla kisoista...

On taas tullut pari päivän aikana todettua, että ei oo ihan kaikki inkkarit kanootissa tuollakaan koiralla, tai sitten ne inkkarit on vihdoin eksyneet siihen kanoottiin hetkellisesti. Alkoi suorastaan jo eilen metsälenkillä huolestuttamaan tuon pojan käytös.
  
   Eilen metsälenkillä Paavo pääsi taas juoksemaan nuoruuden huumassa, mutta matkan aikana sattui niin monta tilannetta, että ihan piti miettiä, onko minulla edes oikea koira mukana. Ensimmäisenä kun kävelimme vielä hihnassa, viereisessä ojassa ääntelivät (kvaakkuivat?) sorsapari. Nähdessään sorsat Paavo ei suinkaan tapansa mukaan nyhtänyt minulta kättä irti ja haukkunut sorsia vaan tuli vierelleni ja teki aivan loistavaa tokoseuraamista. Siinä vaiheessa tuumailin vain, että mitähän hemmettiä tämäkin meinaa.
   Sitten päästiin metsään, jolloin Paavokin pääsi irti juoksemaan nuooruden huumassa. Alku innostuksen jälkeen Paavo pysyi kokoajan näköetäisyydellä ja tuli joka ikinen kerta hirveällä rymillä ja täysin tohkeissan luokseni, kun vaihdoinkin yllättäen suuntaa tai kutsuin Paavoa. Vastaantulevat ihmiset Paavo myös ohitti, joka nyt ei ollut uutta, mutta uutta oli se, että myös koirat ohitettiin. Kun sitten luvan kanssa Paavo pääsi leikkimään parinkin koiran kanssa, tuli Paavo välittömästi luokseni, kun sitä kutsuin, ja lopetti leikin, kun lähdin pois paikalta. Olin kamalan tohkeissani kuin myös hämilläni Paavon panostamisesta.
   Tänään sitten aamulla herätessä tajusin hiukan liian myöhään, että tänään olisin enkun kokeen ensimmäinen osa koulussa [ainoa tunti tänäpäivänä]. Päätinkin sitten lukemisen sijaan lähteä agilitykentälle päästelemään energiaa ja paineita. Päätin tehdä Paavon kanssa ihan vain noita neljää hyppyä tekaleikkojan kanssa. Koulutuspatukka unohtui valitettavasti kämpille, mutta Paavo panosti silti. Koira luki liikkeitäni aivan ilmiömäisesti ja teki todella upeita käännöksiä. Toki Paavon anteeksiantamattomaan ohjaamiseen kuului muutama mokailu, jos lähdin tekemään leikkausta liian jyrkästi, tai en kertonut koiralle aikeistani ajoissa. Silloin Paavo ennätti pyörähtää muutaman ylimääräisen kerran, tai hyppäsi sitten hypyn saman tien takaisin, jos oli ensiksi kääntynyt väärään suuntaan. Näistä mokista ei voinut kuin selkeästi syyttää itseään.

Tällaista tällä kertaa. Ylihuomenna olisi näyttelyt, joten peukut ja varpaat taas ristiin silloin!

Viikonloppu oli ja meni. Trimmaus sai maailmassani uuden arvon, äiti kun osti vielä furminatorin [kiitos vaan Niina kun innostit äidin joskus syksyllä siihenkin vekottimeen..]. Tosin Paavon trimmi on tällä hetkellä toispuoleinen, herra kun päätti nukkua joka kerta kun sitä trimmasin juuri oikealla kyljellään. Pään tosin [siis otsan] sain johonkin kuosiin, mutta jostain on tämän päivän aikana taas ilmestynyt niitä törröttäviä karvoja päähän... Elviksenkin trimmauksen viimeistelin. Lähinnä tosin vetelin furminatorilla, ja sitä karvaahan lähti yksi biopussillinen ja vielä sitä kai olisi lähtenyt enemmänkin. Tämän viikonaikana olisi trimmattava Paavo loppuun, mutta se ei liene iso juttu, ehkä. Aina voi vähän koulujutuista luistaa, jos ei muuten.

   Tähän päivään. Yllätyin, järkytyin ja liikutuin. Pessimistisyytenikin tosin pääsi ilontunteen jälkeen valloilleen "Jaa tämä oli vaan taas tämmönen päivä... kyllä se huomenna taas...". Käytiin siis agilitya ottamassa.
   Ennen agilitya lähdimme kuitenkin tarkastamaan uuden metsäreitin, jolloin Paavo pääsi toteuttamaan itseään eli haukkumaan linnut ja muut kivenmurikat, mitä nyt eteen sattui. Kun sitten totesin, että olimme saapuneet samaan kohtaan metsässä, minne aina tähtäämme lähdimme agilkitykentälle päin.
   Savisaari... ei epäilystäkään mistä paikka on saanut nimensä.
Alkuun sain tehdä punttitestin, sillä halusin välttämättä raahata putken kentälle. Lisäksi renkaan liikutus oli oma voimannäytteensä ja loput esteet olivatkin onneksi edes jotenkin helppo kantaa [kontakteja en tosin yrittänytkään siirrellä.].
   Kun sain kehiteltyä kivan radan, tai oikeastaan neljä pientä osiota, jotka lopuksi yhdistin radaksi, alkoi tietenkin sataa, kuinkas muutenkaan. Paavo näytti vetelältä, mutta kun otin taskustani koulutuspatukan  [jota olikin sitten uitettu koko viikonloppu voimakkaanhajuisessa liemessä] oli tilanne aivan toinen. Otettiin kontaktit virkistykseksi ja sitten hypyllä kasikkoa. Rimat olivat 45-65 ja lisäksi rimat saattoivat olla vinosti ja "hyppysuorani" koostui vinoista hypyistä ja puomista.


Ensiksi juostiin tuo loppusuora niin, että rimat olivat maksimissaan 50cm, tai näin ainakin luulen. Kun hypyt puomi meni vauhdilla, juosten tai pysähtyen [Paavo alkoi tajuta, mikä ero on OTA ja otaotaota... käskytyksellä.] venkuiltiin hetki sitten alkukohdassa. Siis kolme hyppyä ja aa. Kokeiltiin erilaisia variaatioita ja Paavo oli mahtava. Vaikka supermahtava vereltä ja tiesmiltä haiseva patukka oli ja pysyi kädessäni, Paavo haki silti Paavomaisesti esteitä. Aalle Paavo ei mennyt kertaakaan ilman lupaa [!!!] paitsi, kun siirryimme paikasta a [alkusuora]
paikkaan b [tuo hyppy-aa rykelmä.], silloin piti käydä kokeilemassa aan kestävyys, mutta muuten. Rimat vaihtelivat nyt 45, 55 ja 65.
Kolmas pätkämme oli hyppy-aa-kepit-putki-kepit-aa-hyppy. Hyvin meni.
Viimeinen pätkämme olikin sitten tämä haasteellisin. Neljä hyppyä ja keinua. Neljän hypyn kanssa kun saa kaikkea hassun hauskaa kehiteltyä ja niinpä sitten harjoiteltiin takaleikkoja, minä petrasin valssejani ja sylkkäreitäkin kokeiltiin. Lisäksi ideana oli myös ohitella tuota keinua ja muutaman pikku yrityksen jälkeen Paavokin uskoi, ettei keinulle ollut asiaa kuin vasta sitten kun minä sanoin.
   Koira oli siis loistava ja ohjaaja oli aivan hurmoksessa. Viereisessä tarhassa kirmailevat polletkin jätettiin rauhaan ja koppakuoriaisasennosta ei tietoakaan. Ääni tosin oli lujilla ja keskittyminen kohdistui nimenomaan äänenkäyttöön. [yrittäkääpä itse pinkoa tuhatta ja sataa eteenpäin, pitäen ääni matalana (bassona, kuten Mikko aina kouluttaessa huomauttaa "pidä se ääni bassona..."), mutta kannustavana, käskyttäkää kokoajan ja ohjatkaa oikein koko kropalla...]
Uskaltauduin ottaa koko radan pienen luovan tauon jälkeen.

Syvä huokaus ja menoksi. Arvatkaa ketkä suoriutui radasta loistavin tuloksin kerralla läpi. Paavo oli ilmiömäinen, enkä minäkään mitenkään erityisemmin töppäillyt. Mieli olisi tehnyt tehdä rata uudestaan, mutta kerta energiaa, vauhtia ja motivaatiota vielä oli niin siihen oli hyvä lopettaa. Huomaamattani sadekin oli loppunut.
Ehkä tämä vielä tästä lähtee rullaamaan... tai sitten ei, sitähän ei koskaan tiedä.

Torstaina jatkui tokotreenit tuttuun malliin. Virettä ei löytynyt, ei vaikka kuinka olisi polvillaan anellut ja lihapullia nenän edessä väläytellyt. Nyt ei edes ylimääräiset temput tuottaneet tulosta, päinvastoin onnistuttiin sitten nekin ryssimään ja kunnolla. Huokaisin ja kettuunnuin. Manasin jo senkin päivän, kun päätin hioa tokoliikkeet elokuun alkuun valmiiksi  [Varkaudessa tuolloin Nuorten SM-toko, vaatimaton paikka uran aloittamiselle], kaikki on mennyt aina tähän viikkoon asti hyvin, mutta nyt tuon pojan possuilu ja haahuilu alkaa taas lannistamaan. Agilityssa tuo "on tässä hetki parempaakin tekemistä" asenne on jo niin arkipäiväistä, että pään hakkaaminen seinään ja kaiken uudelleen aloittaminen on jo tuttu juttu siinä lajissa. Nyt sitten aloin lannistua ihan todella, jos tämä pään hakkaaminen pitää aloittaa tokonkin puolella.  Tähän kohtaan on pakko laittaa siteeraus eräältä koirafoorumilta löytämäni teksti rhodesiankoirista. Jotenkin pystyin yhdistämään kuvailun helposti myös tuollaisiin punavalkoisiin otuksiin.

"Uskoisin, että useampi rhodesiankoiran kanssa kisoihin asti päässyt, on jossain vaiheessa siis joutunut hakkaamaan päätänsä seinään ja kiroilemaan koiran ailahtelevuutta. Poikkeuksiakin varmasti löytyy...
   ...Jos sen sijaan olet valmis keksimään uusia luovia kuvioita koiran motivoimiseen ja suoritusvarmuuden luomiseen, olet valmis lyömään päätäsi seinään vain aloittaaksesi hommat uudelleen ja omaat suuren määrän huumorintajua, niin sitten kannattaa harkita rhodesiankoiraa. Nämä ovat oikein hauskoja koiria, joiden kanssa ei tule aika pitkäksi."
  
Ylämäki alkoi kuitenkin onneksi tänään, ainakin hetkeksi. Käytiin aamulla hyppytuntini aikana kaupassa ja tällä kertaa uskaltauduin jättää Paavon käskyn alle. Kyllä, koira maahan ja paikkakäskyn alaisuuteen. Ryntäsin nopeasti kauppaan, sillä herralla on ovela tapa olla hiljaa kun lähden paikalta ja saavun takaisin, mutta muutaman kerran on kauppaan asti kuulunut, kun koira uikuttaa säälittäviä valitusvirsiä siinä välissä.
   Jonot kestivät ja kestivät ja tuskanhiki alkoi hiipiä kasvoilleni. Ei ehkä sittenkään ollut hyvä idea pilata paikallaoloa... Saapuessani koiran luokse koira oli siinä asennossa mihin jäikin [no joo oli ottanut vähän rennomman nukkumisasennon] ja katteli tylsistyneenä minua. Paavo ei siis ollut haukkunut, eikä liikkunut, se oli kuunnellut minua! On se hyvä, että jotkut liikkeet ovat sentään muistissa.
   Saavuttiin tänne Varkauteen viettämään äitienpäivää. Äiti käytti Elviksen lenkillä minun jäädessäni Paavon kanssa kotiin. Oiva tilaisuus siis muistella joitakin liikkeitä. Naksu käteen ja varmistamaan katsekontaktia. Ei mitään ongelmaa. Liikkeet sujuivat niinkuin aina ja molemmilla oli kivaa. Mentiin ottamaan pihalle vielä hieman pidempi seuraamispätkä ja kontakti pysyi koko liikkeen ajan. Hieman on asennossa hiomista [ehkä, tai minun kävelyssä... tartteis ulkopuolisin ohjeistusta], mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Ensiviikko onkin pyhitetty agilitylle, ehkä...
   Ja huominen Paavon trimmaamiselle, sain nimittäin viimein puolioharit, joita testasin Elvikseen...
  Elviksestä sen verran, että poika nuolee edelleenkin hieman tassuaan. Äiti lupasi viimein vakavissaan tilata tutulta koirahierolta ajan Elvikselle. Minä puolestani päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja varata Paavolle ajan Kuopioon hierojalle. Tällaista tänään.

   Vähän reilu viikko onkin ehtinyt vierähtää viimeisimmästä päivityksestä, eikä tässä oikeastaan mitään ole kerinnyt tapahtua.

Viime viikon tiistaina, olin seurani estetalkoissa ja tuo läheinen Saviskan agikenttäki [jossa siis käyn treenaamassa aika ahkerasti] kunnostettiin ja kentälle tuotiin uusi aa <3. Saipas tämä likkakin kokea, miltä tuntuu kun käden ulottuvilla ei ole uutuutta kiiltävää teknologiaa ja muhkurainen kenttä piti tasoittaa. Kenttähän tasoitettiin siis kolmen rautaharavan ja laudanpätkän turvin. Laudanpätkä oli siis vedettävä versio: lauta, jälkiliina ja laudan päälle putkenpainoja painoa antamaan. Hyvin tasoittui kenttä, ja lautaa vetäessä kuntokin kasvoi.
   Keskiviikkona käytiinkin sitten Paavon kanssa testaamassa tasoitettu kenttä. Otettiin ihan yksinkertaisia keppiharjoituksia siis sisäänmenoja ja sen semmoista. Koira toimi hyvin ja metsässä olleet tiput eivät häirinneet toimintaa olenkaan.
  
   Viikonloppuna sain inspiraation, jollaista en kuvitellut koskaan kokevani, trimmasin Elviksen. Seisotuskuvia hienosta pojasta tulossa joskus, kunhan saan kameran ja piuhan samaan paikkaan yhtä aikaa. Viikonlopun agitreenit jäivät välistä, koska Elviksen etutassussa on pitkästä aikaa taas jotain vinossa. Ei jätkä sitä onnu tai arista, mutta nuolee herkeämättä ja murisee Paavolle herkemmin. Onneksi Elvikselle oltiin varattu jo rokotusten takia eläinlääkäri, joten herran jalka tutkitaan sitten siinä yhteydessä.
   Jaksoin trimmata myös Paavon tassut. Ensiviikonloppuna/ tämän viikon aikana olisi tarkoitus kyniä myös Paavon pää ja kaula ainakin, nyt kun tajusin, että Varkauden näyttelyt ovat ihan kohta pian.
   Viikonloppuna kävimme myös usein kävelemässä vanhalla leirintäalueella ja näin ollen kävelimme myös hiekkarannalla. Olisittepa nähneet sen palon Elviksen silmissä, kun herra tajusi, että aivan rannassa ei ollutkaan enää jäätä. Puolet lenkistä menikin sitten kahlaillessa rantamatalikossa, ja Elvis iloisesti nosteli tassujaan juuri sen verran, että hihnan toinenpää sai varmasti myös oman osansa hyytävän kylmästä vedestä. Paavolla into oli vain hetkellistä. Toki Paavokin järveen aluksi ryntäsi, mutta kuka kumma muka haluaisi vain kahlailla [jäät tulivat vastaan niin, ettei koirat pystyneet vielä uimaan...] järvessä? Tämän tajuttuaan herrä sipsutteli kiltisti märällä hiekalla.

   Maanantaina mentiin Paavon kanssa viereiselle jalkapallokentälle ottamaan hieman tokoa. Tarkoitus oli lähteä ensiksi ihan Saviskaan asti [kävellen n. 40min yhteen suuntaan] agilitya kokeilemaan, mutta syystä tai toisesta ei oikein innostanut lähteä patikoimaan sinne asti kaatosateessa. Paavo oli ihan kateissa. Herra ei lähtenyt minnekään, mutta viereisessä puskassa räkättäviä lintuja piti yrittää nuuskia ja käskyt tehtiin hieman viiveellä ja seuraamisen katsekontaktista ei ollut kahden metrin jälkeen mitään tietoa. Paavo ei vain syttynyt oikeen mihinkään. Makupalat syötiin juuri sen näköisenä, että on sitä parempaakin sapuskaa saatu ja yltiöpäisestä juoksemisesta/riehumisesta/ymsyms patukan kanssa ei vain tullut yhtään mitään. Otettiin lopuksi paikallaolo, joka herätti hieman pienen miehen kiinnostuksen minua kohtaan, mutta muuten... on ne treenit paremminkin menneet.
   Eilen vääntäydyin taas Savisaareen treenaamaan, vaikka lähtiessäni satoikin hieman. Loppujen lopuksi kentällä ollessamme aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta, joten ohjaajalla oli hieman väärä asuvalinta siihen säähän...
   Tällä kerralla treenattiin kontakteille menoja eri kulmista. Kaikki sujui hyvin, kunnes mentiin kepeille [kentän reunalla]. Kentän ympärystö on aika kivassa savivelliojamikälie kunnossa ja kuinka ollakaan [minun piti ihan manata huonoa tuuriani] kaksi sorsaa lennähtivät viereiseen yli isoon lammikkoon [jos Kuopiosta löytyisi edes yksi iso lammikko, ilman jonkin näköistä vesilintua, siitä pitäisi kyllä tehdä ilmoitus seiskaan tai muuhun sellaiseen...]. Kun sitten kepeillä meni Paavolla rytmi sekaisin, arvatkaa vain jäikö lintukoirani tekemään keppejä uudelleen vai säntäsikö se sorsien luokse? Sorsat veivät voiton 6-0. Kun sorsat oli ylösajettu ja läheinen savivelli tutkittu metsän rajaan asti, ettei paikalla vain olisi enempää lintuja, saapui Paavo luokseni.
   Tarkoitukseni oli ottaa ihan pientä radan pätkääkin, mutta kun ohjaaja käpertyi taas koppakuoriaisasentoon, tajusin, ettei radan pätkästä olisi mitään intoa. Jatkettiin siis kontakteille menoja ja kontaktien ohituksia. Yllättäen kontaktien ohitus oli Paavolle ylivoimaisen vaikea juttu, kun minä olin sijoittunut koiran ja kontaktin väliin. Jalkojen välistä vain, mitäs sitä suotta kiertelemään. Tässä vaiheessa ei nuhtelut auta, kun koira on jo palkannut itse itsensä menemällä kontaktiesteen loppuun... Mutta kun koira sitten oli ohjaajan ja kontaktin välissä, oli tilanne aivan eri. Paavo ei edes vilkuillut kontakteille vaan ohitti ne kiltisti. Omituinen otus.
   Lopuksi otimme vielä rengasta eri kulmista ja sekin sujui hyvin, mitä nyt ensimmäisellä kerralla meinasi vauhti loppua kesken ja renkaasta läpimeno näytti aika vaivalloiselta... Kävellessämme takaisin kotiin pääsi Paavo myös uimaan kevään ensimmäisen kerran. Herra ei voinut vain ymmärtää, miksei päässyt pidemmälle ja saanut olla järvessä vielä kauemmin, minun ollessani hihnan toisessa päässä kenkiä myöten järvessä. Siinä puistonpenkillä istuskeleva setä saikin päivännaurut katsoessaan menoamme...
   Tänään kävimme ottamassa pikaiset "tokotreenit". Aluksi meno oli aivan samanlaista kuin maanantaina. Kaikki tehtiin vähän viiveellä, mutta tehtiin kuitenkin. Sain kuitenkin herraan heti vähän säpäkkyyttä ottamalla aluksi turhia temppujamme [ja hakemalla metsästä jonkun kivan kepin, lelu kun jäi kotiin...]. Otimme Paavon kanssa kierrätystä [jalkopallomaalin takaa], eteen-menoja [namilautanen/kosketusalusta] ja lopuksi leikin yhteydessä saimme otettua niitä Paavomaisia seuraamisia= iloisia, reippaita ja se katsekontakti. Treenien lopuksi kentälle saapui jalkapallon pelaajia. He eivät valitettavasti tienneet Paavon rakkautta jalkapalloon tai oikeastaan jalkapalloihin ja peliinhän Paavon oli pakko päästä. Onneksi pelaajat vain naureskelivat, kun äsken vielä rauhallinen spanieli ryntäsi äkkiarvaamatta pallon kimppuun, ja hetken pelasimmekin jalkapalloa Paavon kanssa. Onko koirille jossain omaa jalkapallojoukkuetta?

Niinpä oli sunnuntai ja minä vielä varkaudessa viikonloppua viettämässä. Oli siis oivallinen tilaisuus taas käydä tekemässä tuttavuutta koirakenttään ja agitreeneihin. Olen ollut sen verta innoissani kaikesta uusista opituista ohjauskuvioista, joten odotin jälleen innolla Paavon kanssa koittavia treenejä [Paavo pääsi osaaviin ja Elvis kisaaviin]. Mutta kuinka kävikään.
   Varkaudessahan osaavilla on kaksi ohjaajaa, hyppypuolella ja kontaktipuolella [jos joku ei teksteistäni ole vielä tällaista huomiota tehnyt], hyppypuolen vetäjä unohti saapua paikalle [kyllä se sitten kisaavienryhmään ilmestyi] ja ylläriylläri minut veivattiin kouluttajaksi. Treeneistä ei siis ihan tullut sitä mitä kuvittelin. Hyvät uutiset lienevät siinä, että nyt sain tehdä mielivaltaisen radanpätkän ja kuinka ollakaan ajattelin rataa laatiessa [pohjana esteiden sijoitteluun oli valmennuksessa ollut pätkä] Paavoa ja erilaisia ohjauskuvioita.
   On varmaan sanomattakin selvää, että kun minun piti aina koirakoiden välissä itsekin treenata ja olla sitten auttamassa muita, jos oli tarvis, niin Paavon virittely jäi hieman vähemmälle. Alussa meno oli juuri sen mukaista.
   Korvat puuttuivat Paavolta täysin, tai sitten minulta loppui happi, ja koira singahteli minne sattui [lähinnä tosin radan ainoaan putkeen, oltiin sitten putken takana tai jossain sivussa]. Koska rataan kuului "jonkin verran" juoksemista jouduin oikeasti myös pinkomaan pysyäkseni edes suunnilleen Paavon perässä radoilla. Kun sitten päätin eräässä kohdassa yrittää tehdä valssia lisäsin [jos vain mahdollista, tai sitten vain kuvitteli] vauhtia itselleni jotta pääsisin hieman koiran edelle tai edes sen rinnalle. Paavolle tuli kiire, tämähän oli oikein kiva juoksukilpailu! Tuloksena muutaman riman pudottelu, mutta ehdin kuin ehdinkin tehdä sen valssin. Tämän epäonnistuneen valssiyrityksen jälkeen tyydyin tekemään sellaisissa kohdissa takaleikkoja, jotka muuten toimivat aika hemmetin hyvin. Koira edelleen hieman singahteli putkeen [jalkojen välisä meno oli Paavon pravuureja], mutta kun ne korvat löytyivät viimeisellä juoksuradalla niin tulos oli sen mukaista. Paavo oli upea. En sitten tiedä oliko minulla, koiralla vai yleisöllä hauskinta. Ainakin muutama naurun tyrskähdys joukosta kuului, Paavosta saattoi päätellä, että hauskaa oli, ja minulla nyt noin niin kun muuten vaan oli kivaa. Voin kuvitella miten onnettomalta ohjaukseni paikoin saattoivat näyttää, mutta noin niin kun suunnilleen homma toimi.
  Kontaktipuolella käytiin pikaisesti. Kontaktit kerran läpi [sellanen kiva kolmikaarinen rata] onnistuneesti ja loppuun vielä kepit [avoimesta kulmasta]. Keinulla pakko myöntää, että piti ihan hetksi laittaa silmät kiinni. Putkelta tullessa Paavon vauhti oli melko kova ja jarruja ei tuntunut löytyvän vielä keinulla ollessakaan. Paavo kuitenkin laittoi juuri oikeaan aikaan sekunteja tuhlailematta käsijarrut päälle ja odotteli kiltisti kontaktilla namia. Aika mainio tapaus.
   Elviksen kanssa radan pätkät laadittiin kontaktipuolelle. Kävin siis ottamassa hyppypuolelle minikorkuisena samat radat kuin edellisen ryhmän kanssa ja odottelin sitten kontaktipuolelle menoa.
   Ensimmäisellä radalla Elviksen kanssa meni ihan ok. Vauhtia ei ollut nimeksikään [Elvis hieman loukkaantui kun kahden hypyn jälkeen ei suinkaan menty aalle vaan ensiksi putkeen ja sitten vasta aalle...]. Alkua lukuunottamatta siis tyylipuhdas suoritus. Otimme alun uusiksi. Ensimmäinen yritys. Lähtöluvan kuultuaan Elvis päätti kääntyä ja meni takanaan olleen puomin [minä oli aivan toisessa suunnassa ottamassa koiraa vastaan] ja tuli sitten tyytyväisenä luokseni. Toinen yritys onnistui, koira meni putkeen, mutta kuka hemmetti on keksinyt, että muka aalle pitäisi mennä? Eihän sellainen sovi sitten ollenkaan laatuun. Minun siis piti kenties elämäni ensimmäisen kerran viedä Elvis miltei nenästä kiinni pitäen aalle, mutta alastulon kontakti oli aika täydellinen :D. Ohjaajammekin [ja muutama muukin ryhmäläinen] olivat miltei yhtä järkyttyneitä kuin minä Ellun aasta, mutta kun kyseessä on welshi niin mitä vain voi odottaa.
   En sitten tiedä johtuiko Elviksen omituien käytös helteestä vai oliko tämä taas jokin mielenosoitus siitä, kun treenasin Paavon kanssa ensin, mutta toinen rata sujui taas Ellumaisesti, ehkä hieman nopeammin kuin kuin tavallisesti. Koira irtoi hyvin, liikkui ja lujaa ja otti kontaktit varmasti ja haki kepit hyvin avoimesta kulmasta [edellinen este, putki, meni ovelasti puomin melkein keskikohdan alta ja kepit olivat tietenkin puomin toisella puolella. Tässä vaiheessa sain taas kiittää Ellun varmoja keppejä, sillä minä olin vielä matkalla kun koira jo haki itse kepit]. Upeaa työtä ja nyt Elvis taas suoritti aan ihan itse [rata loppui samaiseen putkeen, josta edelliseltä radalta koira piti viedä aalle]. Lopetettiin tähän, kun kaikki sujui hyvin ja koirallakin näytti vielä vauhtiakin olevan. Kivat treenit siis kaiken kaikkiaan.

Lopuksi vielä kuva Paavosta [metsälenkiltä]. Minä en vain millään vieläkän miellä, että herra on jo 2.5vuotias. Ei se siltä kyllä näytä.